Kun olin lapsi ja nuori, kotonani oli aina koira. Mummuni vastusteluista huolimatta. Nimittäin äidinäitini, mummuni, asui meillä ja hoiti meitä lapsia, eikä meidän lisäksemme olisi halunnut vielä eläintä "vaivoikseen". Siihen aikaan koiranpennun hankkiminen oli helppoa: kun naapurin tai kaverin kotona oli pentua, sana laitettiin kiertämään: "Kuka haluaa koiranpennun?" Ja me halusimme. Mummu kovisteli ja uhkaili: "Minä en sitä sitten hoida enkä ruoki. " Me lapset tietenkin pyhästi lupasimme varmasti hoitaa. Mutta taisi koiran hoito ja ruokinta hellämieliselle mummulle jäädä, sekin.
Meille, omaan perheeseeni, koirakuume iski tyttärien ollessa lähelle kouluikää. "Sellainen ihana koira olisi ihana. Me haluamme koiran!" Niin. Eläimen hankkiminen perheeseen on aina koko perheen yhteinen asia ja päätös, joten vaikka olinkin pian taipuvainen yhtymään tyttärien halajamiseen, piti toki hankkia miehen suostumus.
Muistan, ettei se ihan helposti käynyt. Mies on eläinten ystävä, mutta myös realisti. Hän ymmärsi/tiesi, että koiranpito on muutakin kuin koiran silittelyä ja taputtelua. Suostumus koiranhankintaan tulisi vasta sen jälkeen, kun minä ja lapsensa olisimme allekirjoittaneet (vanhan äitienpäiväkortin taakse) lupauksen tulevan koiran kaikkinaisesta hoidosta. Mies siis vapautuisi täysin hoitovastuusta. Ja mehän juhlallisesti allekirjoitimme ja niin koira hankittiin.
Koira oli narttu, rodultaan kultainen noutaja. Kaikki rakastimme sitä. Ja se antoi meille vastarakkautensa ja uskollisuutensa ja iloisuutensa. Yli kymmenen vuotta. Sitten saapuivat sairaudet. Ja tehty vaikea päätös piti toteuttaa: päästää koira lähtemään.
Toinen koiramme oli lanceri. Sekin narttu. Menimme ensin vain katsomaan pentuetta. Mutta, tietenkin, niinhän siinä kävi, että yksi pennuista, se värivirheellinen, varattiin meille. Mies taaskin toppuutteli: "Se nyt tuollaisen leikkikoiran näköinen ja kokoinen, mutta se kasvaa. Muistakaa se!" Ja kasvoihan se. Ja aika kului. Tyttäret lähtivät maailmalle ja opiskelemaan, mutta koira jäi. Kiltti, uskollinen rakastettu ja rakastava perheenjäsenemme. Sekin yli kymmenen vuotta. Sitten koiranikä tuli täyteen.
Monta vuotta olemme asuneet miehen kanssa kahden. Jo jonkin aikaa olen potenut ihmeellistä kuumetta. Tunnen sen nousevan aika silloin, kun näen ja rapsuttelen koiria. Muutama viikko sitten huomasin ohiajaessani kaksi lanceria (toinen täysikasvuinen, toinen pentu) ja kuume pomppasi huippulukemiin, nostatti ihan kyyneleet silmiin! Mitenkähän tässä käy?
---
Sen ensimmäisen koiran hoitosopimus. Pitikö se? Pääsikö mies koiran hoitamisesta kuin "koira veräjästä?" No, kyllä hän koiraa hoiteli vapaaehtoisesti ja ihan mallikkaasti, mutta aina joskus vetosi lupauksiimme ja vilautti visusti piilottamaansa äitienpäivä-koiranhoitolupauskorttia allekirjoituksineen. Missähän se kortti nyt on?
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment