Aurinko paistoi ja lämmitti läpi autonikkunan, kun ajoin töistä kotiin. Lämpöasteita oli +10. Lumi on sulannut ja paljastanut mustat pellot ja vihreät ojanpientareet. Pajunkissat pullottavat varvuissaan ja kutsuvat: "Poimi minut!" Tämä on kevättä! On se sitä ja ihanaa!
Mutta ei sittenkään ihan tavanomaista kevättä, pohdin. Pitkän, lumisen talven jälkeen tullut kevät tämä ei ole. Olihan tuossa kyllä talvea lumineen ja paukkupakkasineen, mutta vasta tammikuussa. Ja niin vähän aikaa. Sitä ennen plussa-asteista pitkää pimeää. Mutta tuo "jotain puuttuu tästä kevään odotuksesta" -tunnelma ei kestä kuin hetken, jos sitä oikein onkaan.
Kotona istuin olkkarin nojatuolissa. Aurinkonsäteet tuntuivat ymmärtävän, kuinka niitä olin kaivannut, ne kietoivat minut unettavaan kultavaippaansa. Ojensin jalat suoriksi ja nojasin taaksepäin. Hups! Silmät menivät kiinni. Kuulin, kun mies saapui, en ollut huomaavinani. "Olet ihan auringossa lekottelevan kissan näköinen", hän sanoi .
Uskoin. Siltä minusta tuntuikin.
Tytär soitti. Kertoi, että aamulla kun vei nuorintä tyttäristään (neljä vuotta) päiväkotiin, olivat autossa jutelleet sellaista ei mitään -kieltä, vain "puheen" pulputusta. Pieni oli kysynyt, että mitä kieltä tämä on? "Siansaksaa", oli äitinsä vastannut. "Ai pian kakkaa?" lapsi tarkensi. Ovat nuo r- ja s- kirjaimet vielä häneltä ihan hakusissa. Nauroi sitten itsekin, kun huomasi, mitä sanoja suustaan tuli. :) Mummu mielellään jo hänelle ja häntä ärrättäisi ja purrattaisi ja sihisisi ja suhisisi ja yrittäisi houkutella ärrät ja ässät esiin!
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment