Kaksi koiraa ja koirakuumetta

Kun olin lapsi ja nuori, kotonani oli aina koira. Mummuni vastusteluista huolimatta. Nimittäin äidinäitini, mummuni, asui meillä ja hoiti meitä lapsia, eikä meidän lisäksemme olisi halunnut vielä eläintä "vaivoikseen". Siihen aikaan koiranpennun hankkiminen oli helppoa: kun naapurin tai kaverin kotona oli pentua, sana laitettiin kiertämään: "Kuka haluaa koiranpennun?" Ja me halusimme. Mummu kovisteli ja uhkaili: "Minä en sitä sitten hoida enkä ruoki. " Me lapset tietenkin pyhästi lupasimme varmasti hoitaa. Mutta taisi koiran hoito ja ruokinta hellämieliselle mummulle jäädä, sekin.

Meille, omaan perheeseeni, koirakuume iski tyttärien ollessa lähelle kouluikää. "Sellainen ihana koira olisi ihana. Me haluamme koiran!" Niin. Eläimen hankkiminen perheeseen on aina koko perheen yhteinen asia ja päätös, joten vaikka olinkin pian taipuvainen yhtymään tyttärien halajamiseen, piti toki hankkia miehen suostumus.

Muistan, ettei se ihan helposti käynyt. Mies on eläinten ystävä, mutta myös realisti. Hän ymmärsi/tiesi, että koiranpito on muutakin kuin koiran silittelyä ja taputtelua. Suostumus koiranhankintaan tulisi vasta sen jälkeen, kun minä ja lapsensa olisimme allekirjoittaneet (vanhan äitienpäiväkortin taakse) lupauksen tulevan koiran kaikkinaisesta hoidosta. Mies siis vapautuisi täysin hoitovastuusta. Ja mehän juhlallisesti allekirjoitimme ja niin koira hankittiin.

Koira oli narttu, rodultaan kultainen noutaja. Kaikki rakastimme sitä. Ja se antoi meille vastarakkautensa ja uskollisuutensa ja iloisuutensa. Yli kymmenen vuotta. Sitten saapuivat sairaudet. Ja tehty vaikea päätös piti toteuttaa: päästää koira lähtemään.

Toinen koiramme oli lanceri. Sekin narttu. Menimme ensin vain katsomaan pentuetta. Mutta, tietenkin, niinhän siinä kävi, että yksi pennuista, se värivirheellinen, varattiin meille. Mies taaskin toppuutteli: "Se nyt tuollaisen leikkikoiran näköinen ja kokoinen, mutta se kasvaa. Muistakaa se!" Ja kasvoihan se. Ja aika kului. Tyttäret lähtivät maailmalle ja opiskelemaan, mutta koira jäi. Kiltti, uskollinen rakastettu ja rakastava perheenjäsenemme. Sekin yli kymmenen vuotta. Sitten koiranikä tuli täyteen.

Monta vuotta olemme asuneet miehen kanssa kahden. Jo jonkin aikaa olen potenut ihmeellistä kuumetta. Tunnen sen nousevan aika silloin, kun näen ja rapsuttelen koiria. Muutama viikko sitten huomasin ohiajaessani kaksi lanceria (toinen täysikasvuinen, toinen pentu) ja kuume pomppasi huippulukemiin, nostatti ihan kyyneleet silmiin! Mitenkähän tässä käy?

---

Sen ensimmäisen koiran hoitosopimus. Pitikö se? Pääsikö mies koiran hoitamisesta kuin "koira veräjästä?" No, kyllä hän koiraa hoiteli vapaaehtoisesti ja ihan mallikkaasti, mutta aina joskus vetosi lupauksiimme ja vilautti visusti piilottamaansa äitienpäivä-koiranhoitolupauskorttia allekirjoituksineen. Missähän se kortti nyt on?

Aurinkoa ja puuttuvia kirjaimia

Aurinko paistoi ja lämmitti läpi autonikkunan, kun ajoin töistä kotiin. Lämpöasteita oli +10. Lumi on sulannut ja paljastanut mustat pellot ja vihreät ojanpientareet. Pajunkissat pullottavat varvuissaan ja kutsuvat: "Poimi minut!" Tämä on kevättä! On se sitä ja ihanaa!

Mutta ei sittenkään ihan tavanomaista kevättä, pohdin. Pitkän, lumisen talven jälkeen tullut kevät tämä ei ole. Olihan tuossa kyllä talvea lumineen ja paukkupakkasineen, mutta vasta tammikuussa. Ja niin vähän aikaa. Sitä ennen plussa-asteista pitkää pimeää. Mutta tuo "jotain puuttuu tästä kevään odotuksesta" -tunnelma ei kestä kuin hetken, jos sitä oikein onkaan.

Kotona istuin olkkarin nojatuolissa. Aurinkonsäteet tuntuivat ymmärtävän, kuinka niitä olin kaivannut, ne kietoivat minut unettavaan kultavaippaansa. Ojensin jalat suoriksi ja nojasin taaksepäin. Hups! Silmät menivät kiinni. Kuulin, kun mies saapui, en ollut huomaavinani. "Olet ihan auringossa lekottelevan kissan näköinen", hän sanoi .
Uskoin. Siltä minusta tuntuikin.

Tytär soitti. Kertoi, että aamulla kun vei nuorintä tyttäristään (neljä vuotta) päiväkotiin, olivat autossa jutelleet sellaista ei mitään -kieltä, vain "puheen" pulputusta. Pieni oli kysynyt, että mitä kieltä tämä on? "Siansaksaa", oli äitinsä vastannut. "Ai pian kakkaa?" lapsi tarkensi. Ovat nuo r- ja s- kirjaimet vielä häneltä ihan hakusissa. Nauroi sitten itsekin, kun huomasi, mitä sanoja suustaan tuli. :) Mummu mielellään jo hänelle ja häntä ärrättäisi ja purrattaisi ja sihisisi ja suhisisi ja yrittäisi houkutella ärrät ja ässät esiin!

Nopeita ajatuksia hidastumisesta (=vanhenemisesta)

Vanhenenko minä todella? Kun täytin viisikymmentä, sanoin ystäville: "Voi kauhistus! Mutta ei voi mitään!" Sitten olinkin monta, monta vuotta tyytyväisenä noin viisikymmentävuotias. Siis vuosi vuodelta noin viisikymmentävuotias. Kunnes ystävä muisti: "Täytät KOHTA kuusikymmentä. Eihän sinulle vanheneminen ole ongelma?" Ei tietenkään. En vain haluaisi vanheta (voih! minun on oltava rehellinen, siis lue: pelkään vanhenemista, hidastumista, ja mitä vielä).
Ystävä kävi muutama päivä sitten. Avasin hänelle oven: "Olepa hyvä ja könkkää sisälle päin :)."
Hän sainoi: "Juuri niin." Ja könkkäsi sisälle.

Yöksi ilta vaihtuu

Niin, ja kohta tämä päivä - haihtuu, on eletty. Tästä päivästä on nautittu, tästä päivästä on selvitty. Tämän päivän kohokohdat:

- aamurusko auringon noustessa, pysähdyin ja jäin sitä katsomaan ja sanoin miehelle: "Katso, kuinka kaunis!"
- kuultu kertomus pienestä tytöstä, vakavaan sairauteen menehtymisestä, siivistä, jotka eivät olleet valkoiset vaan keltaiset, kuultu sitruunaperhosesta ja laulu tästä kaikesta ja itketty
- nähty kahden lapsenlapsen rakkaat ja luottavaiset kasvot
- tavattu ystävät lämpimät, kuultu miesten soitantaa, juteltu niitä näitä
- tultu kotiin, joka on tyhjä, mutta jossa palaa valo ja jossa anoppi on kotiin lähtiessään siivonnut tiskipöydän

Rakas, rakas päivä!

Minä, Vaskivarpoja, synnyin Kalevalan päivänä. Ihmisiältäni olen reippaasti yli viidenkympin, mutta blogin kirjoittajana vauva, vastasyntynyt. Katselen ympärilleni tässä uudessa ja ihmeellisessä maailmassa. Tunnustelen. Tapailen sanoja. Haluan, että kaikki mitä kirjoitan on niinkuin se on minulle. Tämä on maailma, paikka ja aika, jossa minä olen minä.

Ennen blogisyntymistä olen keinahdellut muutamien blogikirjoittajien sivuilla. Ensi lukien, sitten, ihan vähän aikaa sitten, kommentoidenkin. Vain muutamien. On tuntunut mukavalta. On tuntunut mukavalta lukea todeksi, että ihmiset vielä elävät, tuntevat ja rakastavat.

Blogin perustaminen ei loppujen lopuksi ollutkaan niin vaikeaa. Vävy toimi kätilönä (neuvoi: paina sitä, tätä). Nyt on opeteltava seisomaan omin jaloin. Huh, huh! Kasvamiseen kuluu aikaa (itseni tuntien).

Kantelettaren runosta III:51 nappasin bloginimeni: Vaskivarpoja. Runo sanoo vaskivarpojen olevan myös "Kultakukkia". Pajuja? Eikö vaan?